23.5.1997

perjantai 23.5.

Kouvolan keikka Oldsilla. Hain Tallinnan reissun kuvat Anttilasta. En kuitenkaan näyttänyt niitä koplille, sillä pelkäsin, että ne alkavat pyytää kuvien sensurointia tai kopioita niistä itselleen. Tänään oli lehdistötilaisuus ja samalla viimeinen kurssipäivä ennen "työharjoittelua", jonka minun kohdalla pitäisi tarkoittaa lotjakahvilan rakentamista. Hieman hirvittää.

Kun palasin Joutsenoon, Seija oli ennättänyt lähteä linja-autolla Porvooseen ja sieltä edelleen Helsinkiin Kirkon nuorisopäiville. Aikamme jahkailtuamme me muut luikimme Taipalsaarelle, jossa käväisin heti Pätkän juttusilla matkiksessa.

Keijo "Kicke" Paananen oli käynyt jättämässä kuvakorttinsa minulle toivotuksella: Terveisin "jääkiekko" vastustajasi.

Minun oli määrä lähteä huomenna hakemaan Haapamäeltä höyryveturia Lappeenrantaan Teuvo Kariluodon ja koplan mukana. Tarkoitus oli, että vahvistaisin osallistumiseni tänä iltana. Kariluodon puhelin ei kuitenkaan vastannut, ja tulkitsin sen siten, etten sittenkään ole tervetullut tuolle reissulle. Tietysti on teoriassa mahdollista, että tyyppi ei ollut paikalla, mutta olen sen verran epäilevä luonne, että en jaksa uskoa tähän vaihtoehtoon. Veturikeikka jää siis tekemättä. Haapamäki ei minua "tietyistä syistä" niin kauheasti olisi kiinnostanut, mutta olisi ollut jännä päästä junan kyytiin välille Haapamäki-Pieksämäki, sillä en ole koskaan kulkenut tätä matkaa junalla.

Illalla katselin mm. TV:tä ja soittelin pianoa, kunnes isä ja äiti tulivat Ruotsin reissulta. Käytän muuten aina pianonsoittelutilaisuuden hyväkseni, kun talo on tyhjä.

Jossakin vaiheessa illalla käväisin ajamassa puolisalaa Jessen kanssa kesän ensimmäisen lenkin laivalla. Selällä kellui vielä pari jäälauttaa, joista toisen läpi ajoimme puhdistaaksemme hieman laivan vesirajoja. Tai jos rehellisiä ollaan niin aivan huviksemme. Tuo "puolisalaa" ajaminen johtui tavanomaisista syistä eli siitä, että Jesse ei osannut pitää suutaan kiinni suunnitelmastamme, joka äidin korviin kuultuaan tietysti herätti odotettua vastustusta, mikä puolestaan johti siihen, että minun oli todettava Jesselle, että emme voikaan lähteä, mikä johti Jessen suuttumiseen ja juoksemiseen huoneeseemme, josta hetken kuluttua kuului kolahdus Jessen paiskatessa rillinsä seinään. Kun äänen kuultuani totesin, että "nyt lensi rillit", isä sai tavanomaisen raivarin minua kohtaan.

Eli laivareissuamme edelsi tällainen tavanomainen näytelmä, jonka eri versioita on näytelty tuhansia kertoja ennenkin.

Hieman ennen puolta yötä lähdin hakemaan Lauran Jyväskylästä. Takaisin olimme joskus kahden jälkeen. "Kanttasin" suht kovaa, joten matkaan meni noin tunti.

Valoisa kesäyö ja tehokas auto muuten olisi yhdistelmä, jolla voisi tehdä ennätyksiä. Nyt ei ollut kovin valoisaa, ja Peugeotin "tehoista" ei juuri kannata puhua. Jos auto on hyvä kiihtymään, sillä pääsee hyviin keskinopeuksiin, vaikka huippunopeudet eivät kovin suuria olisikaan. Erilaisista esteistä johtuvat matkanopeutta hiljaisemmat vauhdit voi nimittäin tällöin minimoida, eikä tarvitse roikkua kilsatolkulla rekkojen perässä ohituspaikkaa odottamassa.

lauantai 24.5.

Heräsin lego-palikoiden rapinaan ja kolahdukseen, ja ajattelin, että Jesse on käytävässä leikkimässä. Käänsin kylkeä ja jatkoin nukkumista. Legojen rapina jatkui, ja jonkin ajan kuluttua alkoi kuulua kähiseviä puheenpätkiä ikään kuin radiopuhelimesta. Ajattelin, että Jesse on löytänyt eteisen kapissa olevat LA-puhelimeni ja napsauttanut jommankumman niistä päälle. Päätin lopulta kuitenkin kurkistaa, mitä eteisessä oikein on tekeillä.

Kurkistaessani oven raosta näin pari haalaripukuista miestä kontallaan oven suussa vanhempieni makuuhuoneen lattialla ja ajattelin, että onpa kumma aika tehdä puhelinremonttia. Lattialla näkyi erilaisia laitteita ja johtoja. Totuus tapahtumien luonteesta alkoi selvitä minulle vasta kun Merja tuli oven rakoon ja kertoi minulle, mistä oikein on kyse. Vetäisin huoneemme oven kiinni ja istahdin sängylle. Pulssini pomppasi parissa sekunnissa varmaan jonnekin kahteensataan. Tämä riittänee selostukseksi näistä tapahtumista.

Päivä kului apaattisissa merkeissä, kuten olettaa sopii. Pumppasin hieman lotjaa sekä hiippailin Jessen kanssa Tielaitoksen tuhoja tutkailemassa. Tyypit olivat sahanneet moottorisahalla orapihlaja-aidan maan tasalle sekä kaataneet lehmuksia jne. Jos isä olisi ollut jämäkämpi, se olisi hoitanut asiat niin, että orapihlaja-aitaa sekä viinimarjapuskia ei tuhottaisi vaan ne siirrettäisiin johonkin muualle, esimerkiksi rantatalon lähistölle. Se kuitenkin antaa tuhota kaiken, ja jos se ei ITSE tarvitse jotain asiaa, tällä asialla ei ole sille mitään merkitystä. Muiden toiveet ja tarpeet eivät sitä liikuta - paitsi jos se tekee niistä omia tarpeitaan ja toiveitaan.

Iltapäivällä käytin Lauraa Jyrkän kampaamossa, ja illalla kävin sen kanssa pienellä autoajelulla.

Olisin halunnut katsoa myöhään illalla TV:stä erään elokuvan alun, joka kerran jäi minulta näkemättä. Isä kuitenkin reagoi päivän tapahtumiin ainoalla tavalla jolla se yleensä osaa mihinkään reagoida eli lisäämällä itsekästä määräilyään vielä entisestäänkin. Se määräsi TV:n katsomiskiellon. Niinpä minun ei auttanut muu kuin viedä salaa mustavalkoinen matka-TV alakerran verstaaseen ja katsoa ohjelma siellä ilman ääntä. Äänen puutuminen johtui siitä, että unohdin kuulokkeet makuuhuoneeseemme enkä uskaltanut hiipiä niitä sieltä hakemaan, etten paljastuisi. Vaatteeni olivat aivan pölyssä ja roskissa istuttuani verstaan lattialla.

sunnuntai 25.5.

Päivä sujui samanlaisen painostavan tunnelman vallassa kuin eilinenkin. Isä ja Merja olivat onneksi pois muutaman tunnin, jolloin ilmapiiri vähän keveni. Katsoin formulakisoja, mutta suuri osa niistä jäi katsomatta.

Illalla luikimme Joutsenoon, vaikka annoimmekin - suoraan valehtelematta - isän ja Merjan jäädä siihen käsitykseen, että ajoimme Kouvolaan viemään Lauraa junalle. Joutsenosta luikin Lauran kanssa Oldsilla Helsinkiin. Laura oli varsin murheen murtama matkan ajan.

maanantai 26.5.

Kun isä vuosien varrella lukemattomia kertoja räyhäsi minulle, pilkkasi minua ja loukkasi minua, jouduin joka kerta nielemään suuttumukseni, koska olin isästä taloudellisesti riippuvainen. Kun menetin kotini ja sain kokea karkeata ihmisarvon loukkaamista eri tahoilta, jouduin tällöinkin nielemään suruni ja vihani, sillä niiden ilmaiseminen olisi saanut aikaan vain pilkkaa, rähjäämistä tai vähättelyä. Kaikesta tästä on seurannut, että en osaa enää reagoida tunteita edellyttäviin tilanteisiin tunteilla vaan ainoastaan sisäisellä ahdistuneisuudella. En tunne enää iloa, enkä tunne enää surua. Tunnen vain stressiä tai masentuneisuutta. Tunteistani ovat jäljellä enää sääli, huono omatunto ja viha.

Edellä mainitusta muuten tulee mieleeni ajatus, ovatko eri tunteet ehkä eri akselilla mahdollisessa tunteiden nelikentässä.

Sääli ja viha ovat mielestäni varsin läheisiä tunteita, sillä sääli herättää vihaa siitä, että säälin kohdetta ei auteta tai pystytä auttamaan. Omatunto taas... mihinhän ulottuvuuteen se kuuluu? Näitä voisi joskus pohtia. Tai ehkä niitä on jo pohdittukin. Minullahan on tapana keksiä jo keksittyjä asioita.

Rahatilanteeni on huono. Tällainen Helsingin keikka on tässä valossa silkkaa älyttömyyttä. Olisin halunnut ostaa edes käytetyn tietokoneen, jotta saisin tehdyksi erinäisiä "painotuotteita". Tiedossani olisi 2200 markan 486-kone ohjelmineen. Ihastuin näihin uusiin ohjelmiin viime viikolla päästyäni niitä kokeilemaan.

Tarkoitukseni oli lähteä illalla ostamaan Lauralle vaatteita, mutta sain Seijan välityksellä määräyksen, että minun on käytävä Lappeenrannassa. Niinpä lähdimme sinne Lauran kanssa heti sen päästyä baletista.

Kun seisoin puolisen minuuttia äitini kuolinvuoteen ääressä, en tuntenut pienintäkään surua vaan korkeintaan jossakin määrin säälinsekaista kauhua sekä vihaa siitä, että isä jälleen kerran oli saanut pakotettua minut tekemään asian, josta oli minulle pelkkää kärsimystä, ja jonka ainoa "hyötyjä" oli se itse. Äitiä käyntini ei enää auttanut. Paikalla ei ollut muita.

Vuosikymmenien aikana kertyneet myönteiset muistikuvat äidistäni korvattiin puolessa minuutissa kauhunäyllä, joka on jatkossa aina tuleva mieleeni äitiä muistellessani. Tämä hinta minun oli maksettava saadakseni jatkossakin taloudellista hyötyä isältäni. Ensi alkuun 16.000 markan verosta on nimittäin jotenkin selvittävä. Asetelma on kaikkiaankin täysin mieletön.

Olenko moraaliton, kun myönnän alhaiset taloudelliset motiivini? Olenko ahne? Olenko paha? Saanko jonkun kauhean rangaistuksen? Menetänkö lisää omaisiani? Tuhoudunko itse? Enhän kuitenkaan käytä rahaa itseäni ja omia nautintojani varten vaan uhraan sen lapsilleni.

Helsingissä olimme joskus puoli kahden paikkeilla yöllä. Lahden ja Vääksyn seudulle oli ilmestynyt poliisikameroita, joten sakkolappu voi ilmestyä jonakin päivänä. Alati vaihtuvien 60-70-80-100 km/t nopeusrajoitusten seuraaminen ja noudattaminen autioilla ja hämärillä maanteillä osoittautui nimittäin lähes mahdottomaksi, varsinkin kun auton mittari ei edes näytä tarkkoja lukemia. Koska autoa piti ohjatakin, olisi pitänyt olla apukuski mittaria tuijottamassa ja kaasua säätämässä.

Lahden ja Vääksyn välisestä tiestä on tehty "kauhujen maantie", jonne en tästä lähtien enää vapaaehtoisesti aja. On ikävää, että vähitellen kaikista maanteistä tehdään samanlaisia kauhugallerioita. Suomi on poliisivaltio!!!

tiistai 27.5.

Saatoin Lauran raitsikalle ja ostin samalla Ilta-Sanomat. Metrotunnelista noustessani joku neekeri* ojensi minulle ilmaisen 100-uutislehden. Ostin Iltiksen siis tavallaan turhaan. Etsiskelin muuten eilen Hakaniemen torin kulmilta näitä uutislehtiä, mutta en löytänyt. Niitä näytetään jaettavan vain aamuisin.

*(vuonna 1997 en vielä tiennyt, että n-sana on määritelty rasistiseksi ja sen käyttäminen on kielletty)

Kaikkien odottama "lopullinen viesti" tuli iltapäivällä. Hieman se pulssia kohotti kuten lauantaiaamun tapauskin. Minkäänlaista suruun tai vastaavaan viittaavaa tunnetilaa se ei minussa aiheuttanut. Laura otti asian paljon raskaammin. Kumpikin koimme uutisen kuitenkin tietyllä tavalla helpottavana.

Nämä parin viime päivän aikana tekemäni muistiinpanot lienevät niin ahdistavia ja masentavia, että mietin, pitäisiköhän minun sensuroida ne päiväkirjastani kokonaan tai siirtää ne jonnekin "suljetuille sivuille". En nimittäin halua mahdollisen tulevan lukijan masentuvan kohtuuttomasti näitä päiväkirjojani lukiessaan. Siis sinun, hyvä lukija.

OK. Kartoitan muutamalla rivillä oman psykologisen profiilini tähän seuraavaksi, ja lopetan sitten koko tämän masentavan aiheen käsittelyn. Sen jälkeen voit, hyvä lukija, jatkaa lukemistasi reippain mielin. Aiheeseen ei tämän jälkeen enää puututa.

Mutta nyt se psykologinen profiili:

Lapsuuteni ihmissuhteet, ennen kaikkea suhde isääni, ovat olleet niin kielteisiä, että olen alkanut ihmisten sijasta solmia tunnesiteitä mykkiin perheenjäseniimme eli esineisiin ja koneisiin. Niitä on ollut helppo pitää ystävinä, sillä niiden taholta ei ole ollut odotettavissa moitteita, pilkkaa tai loukkauksia.

Vielä 60-luvulla tunsin kiintymystä minulle läheisiin ihmisiin. Koin esimerkiksi liikutusta muistellessani kuinka pikkulapsena olin istunut pappani polvella hänen kertoessaan tarinoita omasta lapsuudestaan.

Sitä mukaa kun pettymykseni ihmissuhteissa lisääntyivät, tällaiset eläviin olentoihin kohdistuneet tunnetilat kuitenkin vähentyivät ja kiintymykseni elottomiin esineisiin kasvoi. 17-vuotiaana esimerkiksi jo itkin iltakaudet vanhan kuorma-automme kopissa surren sitä, että auto pian myydään.

Isäni luonnollisesti aina pilkkasi kiintymystäni autoihin ja laitteisiin ja myi ne entistä uhmakkaammin huomatessaan minun kiintyvän niihin. Opinkin vähitellen salaamaan tunteeni.

Lapsuuteni muistojen pääosassa ei ole ollut ihmisiä vaan autoja tai laivoja tai veneitä. Joskus 70-luvulla koin esimerkiksi liikuttavia tunteita kuunnellessani vanhaa äänilevyä, jota muistin soitetun Chryslerin levysoittimessa joskus 60-luvun alkuvuosina. Levyä kuunnellessani mieleeni tuli kuva Chrysleristä kiitämässä kovaa vauhtia kohti auringonlaskua jossakin Pihtiputaan pohjoispuolella. Autossa istui perheemme, mutta se oli tässä kuvitelmassani vain sivuroolissa. Pääroolia näytteli muhkea V8-moottorin jyminä ja Chryslerin mittarivalojen vihreä hohto.

Isäni on myynyt tunteettomasti rakastamani autot yksi toisensa jälkeen, ja joka kerta se on koskenut minuun kuin jonkun lähiomaisen menettäminen. Olen esimerkiksi laatinut molempiin myytyihin Saabeihimme muistokirjoitukset ja piilottanut ne useana kopiona autojen sisätiloihin.

Vanhempani ovat pilkanneet, kun olen esittänyt, että jossakin esineessämme on "muistoarvoa". Muistoarvosta onkin jo aikaa sitten tullut perheessämme pelkkä pilkkasana minua kohtaan. Kielletty sana.

Autot ovat autoja ja niiden menettämisestä ehkä toipuu vähitellen. Kaikkien rakkain omaisuutemme ei kuitenkaan ollut auto vaan koti. Talo, johon yhdistyivät kaikki lapsuuden muistoni. Sen menettäminen ylitti kestokykyni. Ja koska menettäminen jäi ikään kuin kesken, mitään normaalia ns. "surutyötä" ei päässyt tapahtumaan. Talohan ei ollut "kuollut" mihinkään vaan oli yhä lähistöllämme vieraiden miehittämänä meidän henkilökohtaiset tavaramme yhä sen vintillä. Jotta surutyö olisi voinut alkaa, talo olisi pitänyt purkaa, sen olisi pitänyt palaa tai meidän olisi pitänyt muuttaa lopullisesti muualle. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan surusta tuli pysyvä olotila.

Kukaan ei kestä pysyvää surua, jonka ilmaiseminen lisäksi kielletään. On siis pakko vuodesta toiseen katkerasti "niellä" suru ja mielipaha samalla kuin yhä uudet takaiskut entisestäänkin lisäävät sitä. Surun muuttamisesta joksikin muuksi kuin suruksi tulee vakiintunut käytäntö ja ainoa mahdollisuus. Suru ei ilmene itkuna ja liikutuksena vaan sisäisenä stressinä ja ahdistuksena, jota ulkopuolinen ei voi havaita.

Tässä "psykologisessa profiilissani" lienee vastaus siihen, miksi en itkenyt äitini kuollessa.

Ja nyt aiheen käsittely siis loppuu, kuten lupasin. Tai ehkä pieni juttu tulevista hautajaisista sentään vielä...

Kävimme Lauran kanssa vaateostoksilla eri liikkeissä, mutta kuten aina, ostoksistamme ei tullut mitään. Vaateostokset Lauran kanssa ovat täysi mahdottomuus.

Kävelimme pois kaupungilta ja katselimme Pitkältä sillalta kuinka siipirataslaiva "Vispilä" lähti Hakaniemen rannasta. Kyseinen härveli on oikein mauttomuuksien mauttomuus, joka olisi parhaimmillaan jossakin huvipuistossa. Vai miten on: Pilkkanimen saanut diesel-käyttöinen katamaraani, jossa on nykyaikainen viistoikkunainen ohjaamo, höyrylaivan valepiiput ja siipiratas. Ja ainakin peruuttaessaan alus kulkee jollakin muulla työntövoimalla kuin siipirattaalla. Kysynkin: Mikä on laivan idea?

Ja samaan aikaan oikeat vanhat historialliset alukset, kuten entinen siipirataslaiva "Lahtis" tuhoutuvat kenenkään kiinnostumatta niiden kohtalosta.

Ilta kului TV:tä katsellessa.

keskiviikko 28.5.

Laura vaati minut jäämään Helsinkiin vielä täksikin päiväksi. Se ei halua olla yksin.

Päivä kului loikoillessa ja tiskaillessa. Vein 22 pulloa kauppaan ja ostin samalla ruokaa.

Iltapäivällä lähdin Lauran kanssa ostoksille. Ostimme sille kengät Kalliosta eräästä liikkeestä, josta olen aiemmin ostanut itselleni kengät. Liike myy suht edullisesti.

Kenkäreissun jälkeen kävimme Porin tien varren tietokoneliikkeessä, mikä oli sinänsä varsin turha käynti. Norkoilimme kauan liikkeen edessä ennen kuin menimme sisään, sillä epäilimme, oliko liike enää auki. Vasta kun mieskopla häipyi oven edestä, Laura hiipi katsomaan aukioloajat. Tietokoneliike oli vielä auki, vaikka huolintapuoli olikin jo mennyt kiinni.

Ajelimme Itäkeskukseen, jossa sekoilimme ensiksi ohi ajamalla ja sitten pysäköintipaikkoja etsien ja vaihdellen (oli löydettävä sellainen, jossa ei vaadita pysäköintikiekkoa). Itäkeskuksessa Laura osti hatun ja kokeili farkkuja. Sopiva malli löytyi, mutta ei sopivaa kokoa. Ehdimme kuitenkin vielä ajaa keskustan Stockmannille, josta sopiva kokokin vihdoin löytyi.

Illalla katselimme TV:tä.

torstai 29.5.

Kävin nostamassa Lauralle rahaa sen tililtä sekä hakemassa samalla reissulla ilmaisen uutislehden. Siirsin myös Oldsin paikalle, jossa se sai olla kymmeneen asti.

Laura luikki balettiinsa ja minä jäin kämpille tiskailemaan. Kymmenen paikkeilla lähdin vihdoin ulos. Avaimeni oli jäänyt ilmeisesti Taipalsaarelle, joten kun löin oven kiinni, pikaista paluuta asuntoon ei ollut. Siirsin auton mittaripaikalle ja kävin nostamassa rahaa, jolla tankkasin auton. Rahatilanteemme on mikä on. Vuosi sitten maarahoille avaamani Merita-pankin tili tyhjenee, kun maksan Lauran vuokran huomenna. Rahnat on menneet...

Ajelin hissukseen Joutsenoon siellä täällä pysähdellen. Kangasniemeltä ostin hieman naposteltavaa.

Joutsenossa käväisin Jessen kanssa laivalla, mutta hommat jäivät parin mutterin kiinnittämiseen, sillä oli älyttömän kylmä. Kun tulimme laivalta, joku tyyppi vilautti valojaan, koska olin unohtanut sytyttää valot autoomme. Kiihdyin tästä kritiikistä tavalliseen tapaani aivan tolkuttomasti ja aioin kysyä tyypiltä, oliko sillä mahdollisesti jotain asiaa. Kieppasin jo auton ympäri risteyksessä, mutta luovuin sitten tästä välittömän lähestymisen tekniikasta (koska sellainen ei kuulu tyyliini) ja ajelin kämpille, jossa tehtailin kirjeen kiinnitettäväksi kyseisen auton tuulilasiin. Tyyppi nimittäin ajoi autonsa parkkiin paloaseman lähettyville.

Kauppareissulla kävin Jessen kanssa viemässä tuon edellä mainitun lapun. Siinä totesin, että valopakko taajamissa astuu voimaan vasta 1.6.1997, jonka jälkeen tyyppi vilkutelkoon niin paljon kuin huvittaa - jos siitä on kivaa leikkiä pikkupoliisia. Tällaisten lappujen vieminen on tietysti moukkamaista, mutta en kerta kaikkiaan siedä huomauttelua. Kiihdyn aivan silmittömään raivoon, jos joku huomauttaa jostain tekemästäni virheestä. Ja jos joskus harvoin - kuten nyt - en ehkä olekaan oikeasti tehnyt virhettä, mikä nautinto onkaan kääntää juttu sitä vastaan, joka minua aiheetta syyttää. Hah, hah, haa...

Olisipa joku laite, joka huolehtisi, että autolla ei voisi ajaa ilman valoja. Se olisi minulle todella tarpeen. Näitä vilkutteluja nimittäin riittää jatkossakin, ja silloin minulla ei ole millä puolustautua.

Illalla katselin TV:stä jotain outoa filmiä, jossa x-files-Mulder oli aivan erilaisessa roolissa.

perjantai 30.5.

Aamupäivä kului tavanomaisessa nyhjäilyssä. Iltapäivällä luikimme Lappeenrantaan, jossa tuhlasimme tonnikaupalla vähäisiä rahojamme juhlavaateostoksiin. Tarvitsemme vaatteita, jotta voisimme mennä katsomaan Lauran balettinäytöstä sunnuntaina. Sinänsä luulen, että mitä hienommat vaatteet minulla on, sitä enemmän surkea ulkomuotoni vain korostuu. Kuljenkin mieluiten rääsyissä.

Ilta kului tavanomaiseen tapaan TV:tä katsellessa. Virittelin iltamissa uuden neloskanavan näkyviin aivan kokeilumielessä. Lähetys tulee Mikkelistä, ja näkyvyys on se minkä sen voi olettaa olevan eli ala-arvoinen.

lauantai 31.5.

Millan kevätjuhlan tms. jälkeen luikimme vähitellen Taipalsaarelle, jossa kuvasin ylioppilaat nyt jo 23:nnen kerran. Minulla ei ole aivan sopivaa kameraa tähän hommaan, sillä Rolleita en voi käyttää, koska sillä on kuvattava niin kaukaa, että ihmisiä tulee eteen, ja Canonin laajakulmalla puolestaan joutuisin kuvaamaan niin läheltä, että olisin itse muiden edessä. Rollei on joka tapauksessa täysin poissa laskuista, joten käytin Canonia.

Iltapäivällä luikin Seijan kanssa Helsinkiin. Matkalla kävimme Porvoossa ja popsimme Koti-Pizzasta ostetun pizzan satamassa. Ajoimme Helsinkiin vanhaa tietä pitkin aivan vain entisiä aikoja muistellaksemme.

Laura oli ollut kavereittensa kanssa Linnanmäellä. Se oli masentunut siitä, että oli saanut fysiikasta vain yhdeksikön, kun taas eräs toinen oli saanut huonommilla koenumeroilla kympin. Jos Lauran numero olisi ollut kymppi, Laura olisi ollut koulun paras oppilas. Nyt tuo toinen tyyppi sai kyseisen kunnian. Laura oli ollut valtakunnallisissa fysiikan kokeissakin parempi kuin tuo tyyppi.

Illalla katselimme TV:stä mm. lännenfilmiä "Huuliharppukostaja", jonka katsomisen kuitenkin lopetimme kesken, koska filmi vaikutti jotenkin niin tylsältä. Olen todennäköisesti katsonut sen joskus ennenkin.

Ai niin, tässäpä olikin toukokuu. Eipä kehumista.

sunnuntai 1.6.

Päivä kului siten, että Seija makaili lattialla ja Laura rähjäsi eri asioista, mm. siitä, että sitä ei herätetty aikaisemmin. Joskus iltapäivällä vein Lauran uudelle oopperalle pitkää kiertelyreittiä ajaen. Kiertely ei ollut tarkoituksellista vaan johtui lähinnä huonosti suunnitellusta reitinvalinnasta Kauppatorin kautta.

Kuudeksi luikimme oopperalle jälleen kiertelyreittejä ajaen. Tällä kertaa itse reitti - oikotie Kallion yli - oli sinänsä valittu ja suunniteltu hyvin, mutta Seijan neuvo ajaa erään risteyksen ohi ja kääntyä vasta myöhemmässä risteyksessä johti väärille urille. Tuosta myöhemmästä risteyksestä - ns. Kurvin mutkasta - ei nimittäin enää saanut kääntyä Helsinginkadulle. No, ehdimme silti ajoissa, joten ei tästä mitään katastrofia tullut.

Oleskelustamme oopperan tiloissa mieleeni on jäänyt lähinnä se, kun sulloin koko ajan hermostuneena liian pitkiä paidan hihoja piiloon takin alle. Lauran esitys sujui sinänsä OK, vaikka kokonaiskäsitykseni siitä jäi vähän heikoksi. Eli että ketä olivat tarinan "prinssit" ja "prinsessat" jne.

Illalla lukin Seijan kanssa Taipalsaarelle, jossa olimme joskus neljän paikkeilla aamulla. Pysähdyimme mm. Tähtihovissa matkalla. Auton sähköjohdot kärysivät epämiellyttävästi koko matkan. Milloinhan koko roska palaa? Ärsyttää.

maanantai 2.6.

Vajaan kolmen tunnin nukkumisen jälkeen ajoimme aamulla Joutsenoon, jossa Seija lähti rippikoululeirille, Milla kudontakurssille ja Jesse päivähoitoon. Itse jäin loikoilemaan kämpille. Jossakin välissä kävin puuhailemassa laivalla hieman.

tiistai 3.6.

Milla edelleen kudontakurssilla ja Jesse päivähoidossa. Puuhailin hetken laivalla. Näin muuten tässä eräänä yönä - tai päiväunien aikana - vaihteeksi unta Rutsen-Pedosta. Unessa esiteltiin tyypin rikkauksia ja menestymistä sahatoiminnan avulla. Sahaa ja petoja käsittelevät uneni ovat muuten vähentyneet huomattavasti aiemmasta. Vielä vuosia konkurssin jälkeen näin tällaisia unia lähes joka yö. Unien vähentymisestä on kuitenkin turha iloita liikaa, sillä mikä tahansa uusi käänne asioissa voi laukaista petounet jälleen täyteen laukkaan.

Illaksi luikimme Oldsilla Taipalsaarelle, sillä isä oli pyytänyt siivoilemaan rantaa hautajaisia varten. Siivoilemiseni oli lähinnä sitä, kun tyhjensin erään hiiliä ja mustaa vettä sisältäneen purkin Imperialin kojun vierestä sekä ajoin trailerin pois rannasta. Viimemainittu oli pelkkää tuhoavaa sekoilua, sillä traileri meni huomaamattani täysin linkkuun rantatalon pihassa ja jatkoin vain peruuttamista kunnes rytinä paljasti, että jotain on pielessä. Tämän jälkeen siirsin trailerin eri paikkaan tällä kertaa pitkin pusikoita peruuttaen.

Peruuttamista ajatellen minulla on yksi ongelma: minulla on silmät vain pään etupuolella.

Illalla jouduin kuuntelemaan isän haukkuja siinä määrin, että totesin mielessäni Taipalsaarella olemisen vastedes lähes täysin mahdottomaksi. Aikaisemmin äiti toimi sentään jonkinlaisena vastapainona ja rajoittajana isän mielenilmaisuissa, mutta nyt kun tätä rajoitusta ei ole, "jälki on sen mukaista". Se haukkui minut ja Seijan täysin maan alle ja "rivien välistä" kuulsi jopa ajatus, että äidin kuolema on osaltaan meidän syytämme, koska emme auttaneet sitä taloushommissa.

Huokaus. Ne rakensivat maanpäällistä onnelaa. Tiesin koko ajan, mikä tuo onnela lopulta tulisi olemaan. Nyt on nähty, että olin oikeassa.

Isän häivyttyä nukkumaan jatkoin vielä jonkin aikaa TV:n katselua aivan vain saadakseni ajatukset irti noista aiheista.

keskiviikko 4.6.

Ajoimme Joutsenoon, jossa Millalla kudontakurssi. Jesse viimeistä päivää päivähoidossa.

Illaksi luikimme Helsinkiin. Matka oli takkuinen, sillä lapset tappelivat ja riehuivat niin kuin tavallisesti. Pysähdyimme viisi eri kertaa ruokaostosten, vessakäyntien jne. merkeissä. Kouvolan ja Porvoon välillä kävimme katsomassa "karhuluolia". Luolille oli noin 300 metrin kävelymatka parkkipaikalta, jonne puolestaan oli ajettava 700 metriä päätieltä.

Kun tulimme Helsinkiin joskus lähempänä puolta yötä, Laura nukkui jo. Hiiviskelimme nukkumaan mahdollisimman vähin äänin.

torstai 5.6.

Päivä alkoi auton siirtelyllä sekä Lauran viennillä oopperan läheiselle parkkipaikalle. Sillä oli harjoituksia sekä esiintyminen insinööriliiton vuosikokouksessa. Meille muille alkoi auton parkkeerausprojekti jota kesti koko päivän. Markkoja mittariin, ajelua, markkoja mittariin, ajelua jne. Kävimme Stockmannilla, tietokoneliikkeessä, meren rannassa jne. Käväisin Jessen kanssa autolla myös Super-Storen päämyymälässä sekä hiippailemassa erään toisen liikkeen edustalla. Milla odotti tämän reissun ajan kämpillä.

Soitin tuohon viimemainittuun firmaan ja "tilasin" 486-tietokoneen. Sen hinta olisi ollut 3620 markkaa, mutta tyyppi tarjosi siihen vielä cd-asemaa sekä äänikorttia, jolloin hinta olisi 4120 markkaa. Koneen saisi mahdollisesti ensi viikolla. Tästä 486-koneesta, joka on siis jonkinlaista jäännöserää, oli ilmoitus Keltaisessa Pörssissä noin viikko sitten.

Joskus neljän paikkeilla iltapäivällä lähdimme koko kopla vihdoin ajelemaan kohti Joutsenoa. Lähtöämme sävytti kiire, sillä meillä ei ollut enää rahaa parkkimittariin.

Ajelimme ensiksi Myyrmäkeen, jossa kävimme parissa ostoskeskuksessa. Ostimme matkaeväitä sekä vilkaisimme erästä tietokoneliikettä. Matkantekomme oli vielä pahempaa takertelua kuin eilen. Pysähtelimme, Jesse ja Milla tappelivat jne. Loppumatkasta ne alkoivat valittaa nälkäänsä, joten meidän oli pakko käydä tuhlaamassa 60 markkaa Korian nakkikioskilla. Olimme sitä ennen kierrelleet etsimässä vastaavia paikkoja jo Porvoossa, Liljendalissa ja Elimäellä. Koko reissumme Helsingistä Joutsenoon kesti kaikkiaankin vähintään seitsemän tuntia.

perjantai 6.6.

Äidin hautajaiset lienevät aika kova paikka tyypille kuin tyypille, ja sitähän ne tietysti olivat. Tippaakaan en kuitenkaan itkenyt missään vaiheessa, vaikka pari kertaa minun oli suorastaan pinnisteltävä, jotta näin ei tapahtuisi. Minulle tulee tippa silmään pelkästään kaunista musiikkia kuunnellessa tai liikuttavaa TV-ohjelmaa katsellessa. Kun tätä kaunista musiikkia soitetaan kirkossa oman äidin maatessa arkussa alttarilla, tunnelataus ei ainakaan vähene. Omat liikuttuneet tunnetilani eivät niinkään olleet surua äidin kuoleman johdosta vaan ne olivat esimerkiksi säälin tunteita äidin veljen ja Malla-tädin laskiessa kukkia arkulle jne. Liikutukseni aiheutti siis kaunis musiikki, muiden suru jne. mutta ei oma suruni.

Elämämme tuhonnut Rutsen-Peto ei jättänyt minua henkisesti rauhaan edes äitini hautajaisissa. Ajattelin nimittäin, että jos jossakin vaiheessa alan itkeä, tulen samalla todistaneeksi, että Rutsen ei sittenkään ole tehnyt meille niin paljon pahaa, että tunteeni olisivat hävinneet. Ja tällaistahan en tietenkään halua todistaa.

Kun saavuimme kirkosta ruumisauton perässä ajaen, minulla oli kamera kädessäni. Mietin, ottaisinko kuvan, jossa näkyisi yhtä aikaa Hoviniemen kotini ja äitini arkku. Sopivaa kuvakulmaa ei kuitenkaan tullut. Rutsen petokoplineen vietti normaalia työpäivää. Ajattelin, että näin äitini viedään viimeiselle matkalleen kuin jokin arvoton koiranraato Hoviniemen kotimme takapihoja kierrellen Rutsen-hirviön irvistellessä anastetussa kodissamme miljoonan markan punainen Porschensa pihakivetykselle ajettuna.

Äitini oli ensimmäinen Hoviniemessä asunut Harjaste, jota talossa ei surtu. Mamman kuollessa Hoviniemen tangossa liehui vielä lippu puolitangossa.

Oma tietty mielenkiintonsa hautajaisissa oli sukulaisten tapaaminen. Ossi-enoni olen tavannut viimeksi Kajaanissa kesällä 1959 eli 38 vuotta sitten. Olen kaikki nämä vuodet muistanut aivan oikein, että sillä oli harmaa Skoda, jolla se meitä ajelutti. Varmistin asian nyt, kun siihen oli tilaisuus.

Anna-Liisa Paavola puolestaan innostui kehumaan kirjoituksiani. En tosin tiedä, mitä kirjoituksia, mutta kai jotain lehdessä olleita. "Sinulla on hyvä kynä, rupea kirjoittamaan", se toisteli moneen kertaan ja lisäsi, että ei sanoisi tällaista, jos ei todella olisi vakuuttunut asiasta. "Kirjoita novelleja, vaikkapa Alexin elämästä", se neuvoi, kun epäilin jaksaisiko mahdollisia kirjojani kukaan lukea.

Mukavaa, kun joku joskus kehuu. Sitä tapahtuu nimittäin varsin harvoin.

lauantai 7.6.

Seija luikki aamulla varhain Joutsenoon ja jätti meidät muut nukkumaan.

Joskus iltapäivällä minä puolestani ajelin Opelilla halkolastissa Joutsenoon. Lastia oli niin paljon, että jarrut savusivat, kun pysäytin auton Lappeenrannassa lastin tarkastamista varten. Halkoprojekti oli näyttänyt välillä jo hieman toivottomalta, sillä Opelin kytkinvaijeri oli irronnut polkimesta. Onneksi sain sen lopulta helposti paikalleen.

Kiinnittelin putkia ja pumppasin kattilaan vettä. Uuni ei alkanut vetää vaan työnsi savua kaikista mahdollisista koloista paitsi piipun suusta. Joku meripelastajien vene oli juuri hetkeä aikaisemmin tullut laituriin ja tyypit - iso kopla miehiä ja naisia - aikoivat ilmeisesti viettää yön veneessä. Savu painui suoraan aluksen päälle, ja jonkin ajan kuluttua eräs tyypeistä tuli valittamaan, että veneessä tukehtuu. Neuvoin siirtämään venettä hieman taaksepäin, jolloin savu ajautuisi ohi. Tyypit noudattivat neuvoani. Olin juuri hetkeä aikaisemmin saanut uunin vetämään lietsomalla tulta tuhkalapiolla, joten savu tuli tässä vaiheessa jo sieltä mistä pitkin eli piipusta.

Vietin yön Joutsenossa. Vaatteeni haisivat siinä määrin savulle, että niitä ei ollut enää paneminen päälle aamulla.